1. Hinta, jota maksamme edelleen "sinisestä virheestä"

Kun Jyrki Kataisen (kok) hallitus ja silloinen omistajaohjausministeri Pekka Haavisto (vihr) siunasivat vuonna 2013 Fortumin sähköverkkoliiketoiminnan myynnin 2,55 miljardilla eurolla, päätöstä perusteltiin pääomien vapauttamisella ja tehostamisella. Lopputulos on kuitenkin ollut oppikirjaesimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun luonnollinen monopoli anretaan kansainvälisten sijoitusrahastojen käsiin.

Sähkönsiirrossa ei ole kilpailua. Et voi valita toista piuhaa seinästäsi, vaikka paikallinen siirtoyhtiö nostaisi hintojaan kuinka paljon tahansa. Sähkösopimuksen kilowattitunnit voi kilpailuttaa ja kilpailutetaankin – mutta siirtomaksu on pakollinen vero modernista elämästä.

"Sähkösopimuksen voi kilpailuttaa napin painalluksella. Siirtolasku taas on kuin pakollinen pääsymaksu omaan kotiisi – et voi vaihtaa tarjoajaa, vaikka hinta tuplaantuisi."

2. Nostalgia vastaan todellisuus: Onko infran ostaminen takaisin mahdollista?

Oppositiosta (kuten Keskustan Antti Kaikkosen suusta) kajahtaneet vaatimukset verkon "ostamisesta takaisin kotimaisiin käsiin" kuulostavat houkuttelevalta kansalliselta reaktioilta. Kyse on ennen kaikkea huoltovarmuudesta, kriittisestä infrastruktuurista ja huomisen energiariippuvuudesta.

Valitettavasti tämä keskustelu kärsii syvästä taloudellisesta epärealismista:

  • Velkaantunut valtio: Suomen valtiolla ei ole syvissä alijäämissään liikkumavaraa irrottaa miljardeja euroja verkkoinfran takaisinostoon.
  • Pääoman tuottovaatimus: Kansainvälinen jätti kuten Iberdrola ei osta verkkoa hyväntekeväisyyttään. Se osti sen tasaisen, varman ja säännellyn tuoton toivossa.
  • Sääntelykehikon rajat: Vaikka Energiavirasto valvoo hinnoittelua, valitusprosessit ja oikeustaistelut osoittavat, että pääomasijoittaja löytää aina keinot optimoida tuottonsa sääntelyn rajoissa.

3. Uusi näkökulma: Kyse ei ole vain omistajan kansallisuudesta, vaan infra-käsityksestä

Keskustelussa takerrutaan liikaa siihen, lukeeko omistajan kohdalla Suomi, Australia vai Espanja. Todellinen ongelma on siinä, miten infrastruktuuri käsitetään modernissa yhteiskunnassa.

Siirtomaamainen ajattelu, jossa julkinen valta rakentaa ja ylläpitää kriittisen verkon ja myy sen myöhemmin pois kertaluonteisen tasekaunistelun toivossa, on tiensä päässä. Sähköverkko, dataverkot ja tieverkosto eivät ole enää pelkkää taustateknologiaa – ne ovat digitaalisen ja vihreän siirtymän alustoja.

Näkökulma: Vihreä siirtymä vaatii jätti-investointeja

Espanjalainen Iberdrola on yksi maailman suurimmista uusiutuvan energian toimijoista. Myynnissä voi piillä myös teollinen mahdollisuus: jos uusi omistaja investoi aggressiivisesti verkon älykkyyteen ja kapasiteettiin tuulivoiman ja teollisuuden sähköistymisen tarpeisiin, verkko saattaa kehittyä nopeammin kuin valtion omistuksessa. Hinta tästä kehityksestä lankeaa kuitenkin suoraan suomalaiskuluttajalle.

Mitä tästä opimme?

Espanjalaismyynti on muistutus siitä, että kerran myytyä monopolia on lähes mahdotonta saada takaisin ilman valtavia taloudellisia uhrauksia. Kun seuraavan kerran keskustellaan tiestön, vesilaitosten tai digitaalisten järjestelmien yksityistämisestä tai "yhtiöittämisestä", kannattaa muistaa Caruna.

Lyhytaikainen kassavirta valtiolle muuttuu helposti vuosikymmenten pituiseksi, jatkuvasti nousevaksi laskuksi kansalaisen postilaatikossa. Sitä virhettä ei korjata edes Espanjan auringon alla.